Siirappia, siirappia

Pahoittelen jo etukäteen, että tämä kirjoitus saattaa aiheuttaa vähän samanlaisen kohtauksen, kuin liika makeansyönti aiheuttaa. :)

Minulla on kolme huippua koiraa. Elämme tällä hetkellä ihanaa ja helppoa koira-aikaa.
Kukaan ei pissi ja kaki sisään, jos yksinolo venyy yli 3 tunnin eli siis pentua emme ihan heti ole ottamassa. ;)
Kukaan ei syö huonekaluja ja asuntoa (kopkop!).
Kukaan ei ole lääkekuurilla eikä vaadi erityishuomiota, esim. pelkkiä lyhyitä hihnalenkkejä tms.
Kukaan ei pöllöile lenkeillä tai vieraiden seurassa.
Kukaan ei nipota ja hypi seinille, jos treenit jää joskus välistä.
Kukaan ei pöllöile laumassa, vaan kaikilla on oma paikkansa ja yhteiselo on liikuttavaa.

 

Kaikilla kolmella on A-lonkat, 0-kyynärät, terveet silmät ja terveet kilpirauhaset. Rambolla on omat onnettomuuksien tuomat rajat, jotka estävät agilityn harrastamisen hyppyjen muodossa, mutta normaalia elämää ne eivät haittaa. Se saa juosta edelleen pitkin metsiä vapaana eikä tarvitse varoa. Ja agilityä voi tehdä mielenvirkistykseksi myös pelkillä putkilla tai metsässä puita kiertämällä. :)

 

Kaikki kolme ovat vähintään Suomen muotovalioita; Romeolla titteleitä on vähän muita enemmän. Kaikki kisaavat tai ovat kisanneet agilityssä vähintään kakkosluokassa.Tokoakin on kokeiltu hyvällä ja vähän huonommalla menestyksellä; Riiakin varmaan vielä ehtii lajin pariin.





Elämme sellaista aikaa, että pelottaa ajatella, kun tulee aika luopua jostakusta. Pelottaa ajatella, että laumaan tulisi pentu ja pennun mukana uudet haasteet. Mitä jos siitä ei saa yhtä hyvää ja helppoa? Mitä jos se ei opi kulkemaan mukana vapaana niin kuin nämä? Mitä jos se onkin sairas? Mitä jos harrastamisesta ei tule mitään? Mitä jos se käytöksellään repii kodin, lauman ja parisuhteen?

 

Niin paljon olen näiltä kolmelta saanut ja niin paljon on vielä toivottavasti saamatta.

 

Joo, ovikellolle haukkuminen saa minut ärsyyntymään. Mutta se on pientä, niiiiin pientä.



 

Riia tulee välillä yöllä luvatta sänkyyn nukkumaan. Mutta ei sitä voi aamullakaan ajaa pois. Se on niiiiin söpö.

Pienet tavat ja "omat jutut" ilahduttavat ja hymyilyttävät; tavaroiden kantaminen, pään painaminen vasten ja etutassuilla sylissä makaaminen, omaan petiin kaivautuminen, takajaloilla tanssiminen, kun takaata rapsuttelee, iloisuuskirputus (auts!) jne jne.

Harrastuksista nipottaminen on loppunut. Enää ei tarvitse treenata joka viikko tokoa, agilityä ja bh-koetta varten, kisata joka viikonloppu jossain lajissa (pahimmillaan kahdessa eri lajissa molempina viikonlopun päivinä) ja tavoitella taivasta. Toki tavoitteita meillä on ja edetä halutaan, mutta en enää ressaa. Olemme saavuttaneet jo niin paljon, että en ikinä edes ajatellut koiraharrastukseni johtavan tähän. Rambo on kuitenkin "vasta" 7,5-vuotias ja ensimmäinen koirani.

Mietin joka päivä, kun luen "vitipäisistä" perroista, että miten minulla on käynyt tällainen tuuri? Vai miksi tätä voi kutsua? Rambon kanssa joo, on toki ollut omat haasteensa, mutta ei missään nimessä voi puhua vitipäisyydestä tai siitä, että olisi pitänyt kääntyä jonkun ongelmakoirakouluttajan puoleen. Ollaan pärjätty hyvin ja vanhemmiten koira on vain parantunut. Kotona se saattaa vahtia sille täysin tuntematomia ihmisiä, mutta missä tahansa muualla kukaan ei edes tiedä, että se on jollain lailla "haastava". Erilaisissa tapahtumissa tai julkisissa kulkuvälineissä kaikki vieraat ovat ystäviä ja se saattaa jopa hypätä syliin namia hakemaan. Riia ja Romeo ovat taas tässä suhteessa koiria, jollaisen soisin jokaiselle perroa ottavalle; niin helppoja ja huippuja. Eräs päivä liikutuin melkein kyyneliin (joo, itken aika helposti...), kun lenkin lopulla ohitettiin koulu, jossa oli välitunti. Lauma lapsia tuli roikkumaan aidalle ja kysyivät, josko koiria voi silittää. Ja tokihan niitä sai. Kaikki kolme moikkailivat lapsia porukan keskellä rentoina ja kaksi häntää ja yksi töpö heiluivat. Kun silittelytuokio loppui välituntikelloon, yksi poika vielä pussasi Ramboa päälaelle; ja joo, oli itkussa pitelemistä, kun se rentona otti suukon vastaan. *sniiiiif*

Kliseisesti, mutta joka sanaa tarkoittaen päätän tämän kiitoksella kasvattajille. Olen saanut kolme aivan ihanaa koiraa, joista olen iloinen joka päivä. Kiitos Pirjo, Kaisi ja Päivi!

 

 

PS. Jos siellä ylhäällä joku kuuntelee tai lukee, en halua tällä kirjoituksella manata meille epäonnea. Kiitos.